blank

 

blank





blankblank
 

Ari Pääkkönen

20. sunnuntai helluntaista

22.10.2017

Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä: ”Kyllä” että: ”Ei.” Eihän  myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja  Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä ”kyllä” että  ”ei”, vaan hänessä toteutui ”kyllä”. Ovathan Jumalan lupaukset, niin  monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin  vastaamme hänen kauttaan: ”Aamen”, Jumalan kunniaksi. Mutta Jumala  itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja  on myös antanut meille voitelunsa: hän on painanut meihin sinettinsä  ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen. 2.Kor 1:18-22

 

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset  sanoivat hänelle: ”Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on   syntinen.” Mies vastasi: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen  tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.” He kyselivät: ”Mitä hän  sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?” Mies vastasi: ”Johan  minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas  tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?”  He vastasivat hänelle pilkallisesti: ”Sinä hänen opetuslapsensa olet,  me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui  Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.”  ”Merkillistä”, mies vastasi, ”että te ette tiedä, mistä hän on - ja  kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että  Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka  kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole  kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei  olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.”  Silloin  fariseukset sanoivat: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä  koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!” He ajoivat miehen ulos.  Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän  kysyi: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?”  ”Herra, kuka hän on?” mies  kysyi. ”Sano, jotta voisin uskoa.”  Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt  hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies  sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä. Joh. 9: 24–38

 

************

 

Tämän sunnuntain Raamatunkohdat puhuivat uskosta. Vanhan Testamentin  tekstissä profeetta Jesaja kehotti kansaa turvautumaan Herran eikä  ihmisten apuun. Evankeliumissa kerrottiin miten Jeesuksen tekemä  ihmeteko, sokeana syntyneen parantaminen, sai tämän ihmeen kokeneen  uskomaan Jeesukseen. Epistolassa Paavali korosti Jumalaan totuutta,  sitä, että hän pysyy sanassaan ja me voimme luottaa eli uskoa  häneen.  

 

Usko eli luottamus perustuu uskollisuuteen eli luotettavuuteen. Luotettavuuden vastakohta on epärehellisyys, se että sanomme sekä ”kyllä” että ”ei” kuten Paavali sitä kuvasi. Toisin sanoen että väitämme asioiden olevan jollakin tavalla, vaikka tiedämme että totuus on toinen tai että puhumme yhdelle yhtä ja toiselle toista.  Saatamme myös pettää itseämme kun yritämme vakuuttaa itsellemme jotakin minkä haluamme uskoa, mutta jota varten meillä ei ole  todisteita. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä fariseukset, joista evankeliumissa kerrottiin ja jotka eivät sokean parantumisen ihmeestä huolimatta halunneet uskoa Jeesusta Jumalan Pojaksi.

 

Valehtelija tavallaan asettaa itsensä Jumalan paikalle. Hänelle ei  riitä Luojan luoma todellisuus vaan hän tekee mielessään siitä oman  versionsa ja väittää sitä todeksi. Sen tähden valheilla onkin taipumus  tulla julki. ”Valehteleminen on kuin rakentaisi talon lahoista  laudoista”, sanoi muinainen roomalainen puhuja Cincinnatus. Kun  kertoo yhden valheen niin kohta täytyy kertoa toinen välttääkseen  ensimmäisen paljastumista ja toista valhetta varten on taas kerrottava  lisää samanlaista. Ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin huomaa 
puheiden epätotuuden.

 

Jumala ei voi valehdella. Hän loi kaiken sanallaan. Hän sanoi  ”Tulkoon valo” ja valo tuli ja samoin kaikki muu minkä hän käski  syntyä. Jos Jumala valehtelisi niin todellisuus muuttuisi tämän sanan  mukaiseksi eikä olisi enää valhetta. Siksi me voimme aina vedota  siihen mitä Herramme sanoo ja rohkeasti astua hänen eteensä pyytämään  sitä mitä hän meille lupaa. Tämä on uskon harjoittamista. 

 

Todellinen, elävä, usko kohdistuu aina Jumalan hyvyyteen. Se ei ole  ylipäänsä uskoa johonkin Jumalaan jossakin. Se on luottamusta hänen  huolenpitoonsa. Sillä jos Jumala ei välittäisi meistä ihmisistä, niin  mitä väliä sillä on onko hän olemassa vai ei?  Tällainen älyllinen  usko ei myöskään vaikuttaisi meidän elämäämme, ei saisi meitä  rukoilemaan, katumaan syntejämme, käymään kirkossa eikä tekemään  mitään muutakaan mitä elävän uskon vaikutuksiin kuuluu. Ajatelkaamme  esimerkiksi vaikka heikolta vaikuttavaa siltaa, joka johtaa kuohuvan  synkän virran yli. Rannalla voimme miettiä, pohdiskella ja  sivistyneesti keskustella sillan kestävyydestä. Mutta vasta se  uskallammeko astua sillalle ja kulkea sitä pitkin toiselle rannalle  paljastaa uskommeko sen kestävyyteen. Kuohuva virta on meidän  elämämme, toinen ranta on iankaikkinen elämä ja siltä on se, mitä  Raamattu ja kristillinen kirkko opettaa.   

 

Tämä sanotaan kauniisti Heprealaiskirjeessä, jossa todetaan Jumalalle  kelpaamisesta ”ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen  mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on  olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät  häntä. ”Jumalan eteen astuminen, hänen etsimisensä ja häneen uskominen  ovat oikeastaan kolme puolta samasta asiasta. Juuri se, että tulemme  kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa, rukoilemme häneltä syntejä anteeksi,  turvaudumme häneen kaikessa hädässä ja näin sydämestämme etsimme  häntä osoittaa että uskomme hänen palkitsevan meidät eli että hän  antaa meidän löytää itsensä. Jumalan eteen astuminen merkitsee sitä,  että uskomme hänen ottavan meidät vastaan. Emmehän muuten etsisi  yhteyttä häneen. Jumalan etsiminen edellyttää uskoa siihen, että hänet  voidaan löytää. Kuinka muutoin pyrkisimme löytämään hänet. Näemme  tästä, että elävä usko ei ole totena pitämistä, vaan toivoa Jumalan  lupauksiin. Aina se ei ole edes kovin vahvaa. Usein uskoamme  rasittavat erilaiset epäilykset. Mutta se on todellista ja elävää jos  se saa meidät tulemaan hänen luoksensa.   

 

Uskon kohteena on aina Jumalan pelastustyö. Kristuksessa hän on  toteuttanut ihmeellisen suunnitelmansa ja sen välityksellä mekin olemme saaneet tulla siitä osallisiksi. Hänessä pelastus ja  ylösnousemus on jo alkanut. Vanhan Testamentin ajan hurskaat elivät  lupauksen varassa, me saamme jo Kristuksessa katsella  täyttymystä. Siksi Jumalan lupaukset ovatkin hänessä saaneet  vahvistuksen, kuten epistolassamme sanottiin. Ne eivät ole vielä  lopullisesti toteutuneet – se tapahtuu vasta iankaikkisuudessa –  mutta saamme nähdä, miten Kristuksessa Jumalan Poika on tullut  ihmiseksi. Näin myös kuulemassamme evankeliumissa sokeana syntynyt –  joka oli varmaan aiemminkin uskonut messiaan, pelastajan tuloon – sai  nyt kohdata Jeesuksen, Ihmisen Pojan, tuntea hänet ja palvella  häntä. Juuri tämä on pelastuksen sanoma eli evankeliumi: Kristuksessa  Jumalan valtakunta, hänen vanhurskautensa ja iankaikkinen elämä on jo  tullut keskuuteemme. Tämä on myös ero hänen ja kaikkien profeettojen  ja viisaiden välillä. Muut kehottivat odottamaan ja etsimään  pelastusta, Jeesus julisti pelastuksen koittaneen hänessä. Muut  sanoivat: ”seuratkaa opetustani”, Jeesus sanoi ”seuratkaa  minua”. Tätä sanomaa seurakunta julistaa, niin että saamme tulla  siitä osallisiksi.  

 

Tämä opettaa meille sen, että elävä  usko on aina jotakin henkilökohtaista. Emme usko pelkästään yleisesti  Jumalan hyvyyteen, uskomme myös siihen että hän osoittaa hyvyyttään  juuri minulle henkilökohtaisesti ja johdattaa minuakin ja antaa tuntea  ja löytää itsensä. Siksi uskontunnustuksessa emme pelkästään lausu  uskovamme kolmiyhteiseen Jumalaan, vaan kuvaamme myös kolminaisuuden  persoonien tekoja. Isänä hän ilmaisee meille olevansa taivaan ja maan  Luoja. Usko häneen merkitsee luottamusta siihen että hän on antanut  meille elämän, pitää sitä yllä, varjelee vaaroista, jakaa meille hyviä  lahjojaan ja että meidän ei koskaan tule antautua epätoivon  valtaan. Toiseksi tunnustaudumme Jumalan Poikaan ja siihen miten hän  tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi kuolleista pelastaakseen meidät ja  muihin hänen hyviin tekoihinsa meitä kohtaan. Usko Kristukseen  merkitsee luottamusta siihen, että kaikkien syntien ja  epäonnistumisten jälkeen saamme aina palata taivaallisen Isän luo  kuten tuhlaajapoika Jeesuksen vertauksessa. Kolmanneksi lausumme  uskovamme Pyhään Henkeen, mutta myös pyhän seurakunnan, eli yhteisön  jossa Henki vaikuttaa syntien anteeksiantamisen ja sitten ruumiin  ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Usko Pyhään Henkeen merkitsee  luottamusta siihen, että Jumala auttaa ja vahvistaa meitä elämään  kristittyinä. Näin me tavallaan uskomme myös itseemme kun lausumme  uskontunnustuksen. Kuulummehan mekin Jumalan kansaan, seurakuntaan eli  kirkkoon, jonka Pyhä Henki kokoaa. Emme usko pelkästään siihen, että  on olemassa jokin Pyhä Henki jossakin vaan meitä kutsutaan luottamaan  siihen, että Henki vaikuttaa myös meidän elämässämme.  
 

Artikkelit (6 viimeisintä)

Saarna Metsämaan sadonkorjuun kiitosjuhlassaRiva Szarek - 29.10.2017

20. sunnuntai helluntaistaAri Pääkkönen - 22.10.2017

19. sunnuntai helluntaistaElina Rouhiainen - 16.10.2017

14. sunnuntai helluntaista: LähimmäinenRitva Szarek - 10.9.2017

Saarna 11. su helluntaistaJanne Rauhala - 23.8.2017

Teknisiä ongelmia. Ei nettisaarnaa.Janne Rauhala - 25.6.2017

Näytä arkisto

blankblank

©  Loimaan seurakunta - Seurakuntapalveluiden virasto Puh. (02) - 776 4400 Fax. (02) - 776 4438  Avoinna ark. 9-13(ei ke) 
Sivuston toteutus Trival Oy